Nonniin.. Ei taas aurinko paista risukasaan.. Massennus uhkaa niellä mut taas mukaansa, vaikka X seisoo mun vierellä vaikeinakin aikoina. En vaan usko, kun se sanoo et oon tarpeeks laiha, et oon kaunis, et se rakastaa mua. Kun katson itseäni, näen vaan ne läskit jaloissa ja vatsassa, jotka nauraa mulle ivallisesti. Ulkona liian kylmä et pystyisin vilukissana kunnolla mennä juokseen. Kävelen toki, mutta masentaa ku en voi juosta. Vatsakin taas kurnii mulle ja vaatii ruokaa.. Paha olo painaa päälle, nyt pitäs äkkiä keksiä jotain, en jaksais enää itkeä.. Mikäköhän täs enää auttas, pakotan itteni kohta ylös ja juokseen. Vitamiinitabetit sai tärinän pois, ni voi ehkä jaksaa juosta. On vaan pakko! Pakko saada se laiha vartalo, vartalo jota en häpeäis. Viimestään kesäks, tai en kehtaa ees rannalle mennä, saatikka käyttää shortseja. Luin tänää anaillessa palstalta juttuja ku ihmiset väitti et alla 15-vuotiaat ei ymmärrä. Itse vasta kohta 15 täytän, ja todellakin tiedän miltä se tuntuu kun on sh. Kuinka toivoisinkin ettei olisi. Ettei tarvitsisi sen takia itkeä. Tahtoisin voida kavereiden kanssa just mässäillä, ilman että illalla itken ja paastoan seuraavat päivät. Toisaalta haluaisin voida olla normaalisti ja laihduttamatta, toisaalta en tahdo mitään niin paljon kuin että laihtuisin.. Ristiriitaista. Kauhean vaikeaa tää elämä.. Kattelin tänään taas thinspo kuvia ja etin uusia laihdutuskuureja. Nyt aijon laihtua, vaikka masennus painaa päälle! Se vain edesauttaa asiaa, ei oo nii nälkä kokoajan ku murehdin vatsan täydeltä